Yleissitovuus, quo vadis?

Yleissitovuus ennen

Kolmikannan historia ulottuu vuoteen 1940, jolloin niin sanotussa tammikuun kihlauksessa työnantajien ja työntekijöiden etujärjestöt sopivat neuvottelevansa yhdessä työn tekemisen ehdoista. Järjestelmä syntyi yhdistämään jakautunutta kansaa. 

Yleissitovuus säädettiin voimaan vuonna 1970. Tuolloisen hallituksen alkuperäisenä tavoitteena oli luoda samantapainen vähimmäisehtojen suoja kuin useimmissa muissa maissa. Eduskunnassa esitys kuitenkin muuttui muotoon, joka tuotti erikoisen poikkeaman perustuslain takaamaan sopimusvapauteemme. Sen mukaan työmarkkinajärjestöt voivat keskenään tai kolmikantaisessa järjestelyssä sopia työehdoista järjestäytymättömien työnantajien ja työntekijöiden yli. 

Yleissitovuus toimii siten, että mikäli järjestäytyneiden (liittoon kuuluvien) työnantajien palveluksessa olevien palkansaajien osuus sopimusalalla on vähintään 50%, sopimus todetaan yleissitovaksi. Tuolloin alan yrityksen on noudatettava sopimusta, vaikka ei itse kuuluisikaan sen neuvotelleeseen järjestöön. Yleensä työehtosopimukset ovat hyvin tarkkoja, eikä paikalliselle sopimiselle jää juuri tilaa. 

Yleisen ja pikkutarkan säätelyn lisäksi suomalainen yleissitovuus sisältää muista maista poiketen vielä vahingollisemman elementin; yleissitovat palkkojen yleiskorotukset. Yleiskorotuksen kiristävät palkkoja ylöspäin tavalla, joka on todennäköinen selitys korkealle työttömyysasteellemme. Rakenteellinen työttömyys kun määräytyy sen mukaan, miten alas työttömyys voi laskea ennen kuin yltyvä paine palkkojen nousulle estää lisärekrytoinnit. 

Yleissitovuus muualla

Muut Pohjoismaat ovat joko luopuneet yleissitovuudesta tai tehneet muuten järjestelmästään joustavamman. Tanskassa ja Norjassa työehtosopimukset sisältävät ainoastaan palkkojen vähimmäistason, ei palkankorotuksia. Systeemin etuna on se, että nousukausina palkkoja yleensä korotetaan, mutta työpaikoille jää neuvotteluvaraa. Laskusuhdanteessa palkkoja ei tarvitse korottaa yli vähimmäistason. 

Ruotsissa ei ole yleissitovuutta. Sen sijaan heillä on Suomea paremmat palkat ja pienempi työttömyysaste. 

Suomi on siis yksin nykyisen, maailman jäykimpiin kuuluvan palkanmuodostusmallinsa kanssa. Siitä luopuminen olisi lisäksi kaikista tärkeintä juuri Suomelle, koska olemme ainoa Pohjoismaa eurossa – yleiskorotus ei kerta kaikkiaan toimi yhdessä matalan inflaation ja eurojäsenyyden kanssa. 

Yleissitovuus nyt

Useat työnantajapuolen järjestöt ovat pyrkineet edistämään työehtosopimusten rakenteellista kehittämistä kohti vähemmän yksityiskohtaista sääntelyä, eli enemmän paikallisen sopimisen suuntaan. Aktiivisin tässä on ollut Metsäteollisuus ry, joka irtautui Elinkeinoelämän keskusjärjestöstä vuonna 2016 turhauduttuaan asian jumiutumiseen. Marraskuussa 2020 tapahtui todellinen uutispommi, kun Metsäteollisuus ilmoitti, ettei se enää nykyisen sopimuskauden päätyttyä tee työehtosopimuksia. Sopimusten rauetessa päättyy myös niiden yleissitovuus.

Tämän jälkeen työmarkkinakeskusteluissa arvuuteltiin, mikä liitto olisi seuraava irtautuja. 25.3.2021 Teknologiateollisuus ry ilmoitti pyrkimyksistään luopua valtakunnallisista työehtosopimuksista tulevaisuudessa. Päätös ei ole aivan yhtä radikaali, sillä Teknologiateollisuuden hallitus päätti perustaa uuden työnantajajärjestön – Teknologiateollisuuden työnantajat ry:n, joka jatkaa osallistumista työehtosopimusneuvotteluihin. Jäsenyritykset voivat valita, osallistuvatko ne neuvotteluihin uuden järjestön kautta vaiko eivät. 

Teknologiateollisuuden jäsenyrityksen on toisin sanoen edelleen noudatettava uuden yhdistyksen tekemää työehtosopimusta, jos uusi yhdistys saa tarpeeksi jäseniä ja jäsenyrityksellä ei ole omaa, talokohtaista työehtosopimusta. Todelliset vaikutukset selviävät siis vasta viiveellä.

Tämän vuoden marraskuussa päättyy useita Teknologiateollisuuden sopimuksia, joiden piirissä olevien palkansaajien määrä lasketaan sadoissa tuhansissa. Odotettavissa lienee melko turbulentti syksy työmarkkinoilla.

Iso kuva

Jatkuva kyvyttömyys kehittää työehtosopimusjärjestelmämme rakenteita paljastaa karun totuuden sen alkuperäisten arvojen katoamisesta. Legitimiteettivaje syö järjestelmää ja on alkanut aiheuttamaan yksittäisiä irtiottoja. On vaikeaa nähdä, miksi irtautumiset rajoittuisivat näihin kahteen liittoon. Jos suurin osa palkansaajista jossain vaiheessa on järjestelmän ulkopuolella, on sen kutsuminen “yleissitovaksi” harhaanjohtavaa. 

Työmarkkinoiden konsensuksen hengessä tapahtuvan korjaamisen ja kehittämisen aika on nyt, kun järjestelmä on vielä jotenkuten pystyssä. Työntekijäpuolen liitoissa tulisi nähdä, että vuodesta toiseen jatkuva viivytystaktiikka ei huijaa enää ketään. Ongelman ydin on kuitenkin siinä, että liitot edustavat vain jäsentensä etuja, eivätkä ajattele oman yksisilmäisyytensä seurauksia maamme kestävyysvajeelle, työllisyysasteelle ja korkealle työttömyydelle. 

On selvää, että työlainsäädäntö on aina etupäässä valtiovallan vastuualuetta. Työmarkkinajärjestöjen liian pitkään jatkunut ja liian keskeinen rooli lainsäädäntöprosessissa on johtanut nykyiseen pattitilanteeseen. Demokraattisen mandaatin omaavan hallituksen tulee käyttää valtaansa eikä se saa taipua järjestöjen painostukseen. 

Järjestöjä voidaan kuitenkin konsultoida kehittävän dialogin merkeissä aiheesta. Olemalla alusta saakka mukana neuvotteluissa työpaikkakohtaisista joustoista, työntekijäpuoli pystyy edelleenkin ajamaan jäsentensä etuja. Jos koko järjestelmä hajoaa riitoihin, on jatko paljon ennakoimattomampaa eikä varmasti mukavampaa. Yhteistyön aika on nyt. Liittojen tarvitsee ainoastaan ottaa käsijarru pois päältä. Muiden Pohjoismaiden terveemmät työmarkkinat voivat toimia meillekin esimerkkinä.

Kolmikannan on uudistuttava tai siirryttävä historian roskakoriin. On äänestäjien pettämistä, että enemmistöhallitus syyttää kolmikantaa epäonnistuessaan edistämään hallitusohjelmansa mukaisesti paikallista sopimista. Äänestäjät ovat osallistuneet ainoastaan yhden kannan kokoonpanon muodostukseen ja perustuslain mukaan yksin sille kannalle kuuluu lainsäädännön kehittäminen tässä maassa. 

Toisin sanoen, työmarkkinamme kaipaavat kipeästi kehittämistä ja joustoja. Järjestöjen siunaus olisi toivottava – mutta ei ehdoton – komponentti tässä kehityksessä.