Hyvä kriisi hyötykäyttöön – kehitysmahdollisuuksia työmarkkinatukeen

Suomen työttömyysaste on koronakriisin aikana noussut 1,4 prosenttiyksikköä, kun Euroopan Unionissa nousua on keskimäärin 0,8 prosenttiyksikköä. Työmarkkinoitamme voi kuvata jäykiksi, mutta samalla se tarkoittaa vakautta. Valitettavasti työttömyysasteen taso oli jo valmiiksi verrattain korkea Suomessa. Asiat on järjestetty eri tavalla kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa koronakriisin yhteydessä työttömyysaste nousi alle 4 prosentista pahimmillaan liki 15 prosenttiin. Yhdysvaltojen työttömyysasteen odotetaan kuitenkin alenevan reiluun neljään prosenttiin vuonna 2022. 

Toisaalta esimerkiksi Saksan työmarkkinajärjestelmä avaamislausekkeineen on osoittautunut kriisin kestäväksi. Saksan työttömyysaste ei juurikaan noussut edes finanssikriisissä ja sama tilanne näyttää toistuvan myös koronakriisin yhteydessä. 

 

Yksi tärkeä syy Suomen työttömyysasteen vähäiselle kasvulle on julkisen talouden automaattinen vakautus. Suuri julkinen talous ja antelias sosiaaliturvajärjestelmä puskuroivat automaattisesti talouteen kohdistuvia negatiivisia shokkeja. Tämä näkyy myös maiden välisinä eroina. Suomessa (ansiosidonnainen) työttömyysturva on antelias suhdannetilanteesta riippumatta, kun taas esimerkiksi Yhdysvalloissa työttömyysturva on niukempi, mutta taantumien kohdalla sitä on parannettu erillisellä päätöksellä väliaikaisesti. 

Yhdysvaltojen työttömyysturva on taloussuhdanteiden näkökulmasta parempi. Laskusuhdanteessa työmarkkinat ovat tiukemmat, työllistymisen todennäköisyys pienempi ja kannustimilla on vähemmän merkitystä, jolloin työttömyysturvaa voi parantaa vähäisemmillä haittavaikutuksilla. Noususuhdanteessa tilanne on päinvastoin. 

Työttömyysturva ei ole ainut rakenteelliseen työttömyysasteeseen vaikuttava instituutio, mutta merkityksellinen se on yhtä kaikki. Suomen rakenteellinen työttömyysaste on valitettavan korkea verrattuna moneen muuhun länsimaahan, puhumattakaan yleisimmin käytetyistä verrokeistamme kuten Ruotsista, Tanskasta tai Saksasta. Työttömyysastetta on Suomessa vaikea puristaa matalalle tasolle ilman pysyviä uudistuksia työmarkkinoiden instituutioihin.

Vaikeuksia horisontissa

Suomen työmarkkinat on todettu jäykiksi monissa eri foorumeissa. Kolikolla on kaksi puolta. Toisaalta jäykkä markkina tarkoittaa suhteellisesti pienempää välitöntä reaktiota negatiivisen shokin tapauksessa. Esimerkiksi työttömyys- tai työllisyysasteemme kehitys on ollut vain maltillisesti negatiivinen niin finanssikriisin kuin koronaviruspandemiankin ensivaiheessa. Yksi jäykkää työmarkkinaa tukeva sopeutumiskanava on työmarkkinajärjestöjen luonnostelemat kriisipaketit, joissa vallitsevia työmarkkinarajoituksia helpotetaan kriisin takia. Hallituksen rooli on toimia leimasimena, tai parhaassa tapauksessa uhkapisteen määrittäjänä.

Koronapandemian alkuvaiheessa, maaliskuussa 2020 työmarkkinajärjestöt sopivat mm. helpotuksista lomautusjärjestelmään, parannuksista työttömyysturvaan ja määräaikaisesta alennuksesta työeläkemaksuihin. Mediassa järjestöt suitsuttivat ratkaisua neuvottelujärjestelmän suurena voittona. 

Suitsutukseen on mahdollista suhtautua kriittisestikin. Mitä olisi tapahtunut, jos järjestöt eivät olisi päässeet yhteisymmärrykseen? Suomen työmarkkinamalli sisältää tarpeetonta poliittista epävarmuutta. Koronakriisin yhteydessä sovittu kriisipaketti on tarpeellinen ainoastaan siksi, että järjestelmän jäykkyyden vuoksi parametreja on pakko muuttaa kriisiaikana. Kriisipaketin sisältö ei myöskään vaadi työmarkkinaosapuolten erityisosaamista ja siksi niiden sotkeminen suhdannepolitiikkaan vain lisää poliittista epävarmuutta. 

Helpoimmalla olisi päästy, mikäli Suomen työmarkkinajärjestelmä olisi jo valmiiksi joustavampi, jolloin vain vähän lisätoimenpiteitä olisi tarvittu. Toisaalta työmarkkinajärjestöt edistävät omia valtapoliittisia pyrkimyksiään sekä jäsentensä etuja. Ne eivät aja koko yhteiskunnan hyvinvointia, sen tulisi olla hallituksen tehtävä. Näin ollen toimintakykyisen hallituksen oma, suora päätöksenteko ja vastuunkanto olisi ollut demokraattisesti mielekkäämpää. 

Jäykkä markkina on jäykkä molempiin suuntiin

Koska Suomen rakenteellinen työttömyys on korkea, se ei alene verrokkien tasolle edes noususuhdanteen huipulla. Historiallisesti työttömyysasteemme ei ole ollut alle kuuden prosentin sitten 1990-luvun alun, kun taas esimerkiksi Tanskassa ollaan normaalioloissa alle kuuden prosentin työttömyydessä. Olennaista ei ole se, että Tanskan työmarkkinamalli tulisi, tai edes olisi mahdollista, tuoda Suomeen. Sen sijaan Tanskan esimerkki osoittaa, että Pohjoismaisen hyvinvointivaltion on mahdollista rakentaa instituutiot, jotka tuottavat rakenteellisesti matalan työttömyysasteen. Suomessa vallassa ollut kolmikanta ei tähän tavoitteeseen ole päässyt.

Yksi keskeinen suomalaisen työmarkkinamallin epäonnistuminen liittyy EMU-maailmassa toimimiseen. Yhteisen valuutan oloissa ulkoisen kilpailukyvyn parantaminen devalvaatiolla on poissuljettua ja kustannuskilpailukykyä tulisi vaalia palkkamaltin sekä sisäisen devalvaation keinoin. Jos palkkamaltti ei täysin pidä, tulee kustannuskilpailukyky palauttaa esimerkiksi työvoimakustannuksia alentamalla kuten muutaman vuoden takaisessa Kiky-sopimuksessa tehtiin.

Suomen malli ei ole muotoutunut viimeisten kahden vuosikymmenen aikana, mikä on kansantalouden kannalta ongelma. Elinkeinoelämän puolella on oltu tyytymättömiä esimerkiksi yleissitovuuden tiukkuuteen, järjestäytymättömien yritysten asemaan sekä mahdollisuuksiin sopeutua globaalin markkinan vaatimalla tavalla negatiivisiin suhdanneshokkeihin. 

Osin edellä mainituista syistä Metsäteollisuus ry sekä Teknologiateollisuus ry ovat tehneet omat johtopäätöksensä ja muuttaneet sääntöjään sopijaosapuolina. Tavoite ei ole palkkojen alentaminen vaan joustojen lisääminen. Käytännössä lopputulos voi toki tarkoittaa palkkatason kasvun hidastumista joissakin ammateissa ja kiihtymistä toisissa. Palkkojen vaihtelu tulee siis todennäköisesti lisääntymään, mikä ei ole ilmiselvästi hyvä tai huono asia.

On mahdollista, että Metryn ja Teknon toimintatavat eivät ole kansantalouden näkökulmasta optimaalisia, mutta käytännössä niiden tekemät päätökset ovat toimintaympäristön sanelemia pakkoja. Kun vuosi toisensa perään paikallisen sopimisen tärkeydestä keskustellaan, mutta käytännössä hyvin vähän tapahtuu, ei lopputulos yllätä. Seuraavat avoimet kysymykset ovatkin, leviävätkö vastaavat muutokset ja jos, niin mille toimialoille. Entä mitä Suomen mallin uudistuminen tarkoittaa palkkanormin ja sitä kautta kustannuskilpailukyvyn kehittymiselle. Riskit ovat läsnä niin ylös kuin alaspäinkin.

Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset

Korona-aika on tuonut räikeästi esiin erään suomalaisen sosiaaliturvan epäkohdan: kaikki rahoittavat ansiosidonnaista työttömyysturvaa, mutta kaikki eivät turvaan ole oikeutettuja.

Ansiosidonnainen työttömyysturva rahoitetaan noin 95 prosenttisesti verovaroin sekä palkkaan kohdistuvan työttömyysvakuutusmaksun avulla. Vaikka turva rahoitetaan pääasiassa yhteisesti, vain työttömyyskassojen jäsenet ovat oikeutettuja siihen. Kassojen jäsenmaksuilla rahoitetaan kuitenkin ainoastaan runsaat viisi prosenttia ansioturvamenoista.

Järjestelmä on yhtä reilu, kuin jos kirkollisveroa perittäisiin ateisteilta. Kääntäen voidaan kuvitella tilanne, jossa ansiosidonnaista sairauspäivärahaa olisi mahdollista saada vain liittymällä erilliseen, yleensä ammattiliittoon kytköksissä olevaan ”sairauskassaan”. Nykyinen universaali sairausvakuutus on ilmiselvästi mielekkäämpi ratkaisu, ja tuntuisi absurdilta muuttaa sairausvakuutusjärjestelmä kassamuotoiseksi. Tämä tilanne kuitenkin vallitsee ansiosidonnaisen työttömyysturvan puolella.

Asia on yhteiskunnallisesti merkittävä. Tavallisena vuotena noin 70 000 työttömäksi jäänyttä ihmistä täyttää muut ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan vaadittavat ehdot paitsi työttömyyskassan jäsenyyden. Korona-aikana tilanne on vielä karumpi. Vuonna 2020 noin 127 000 henkeä tippui peruspäivärahalle. Tämä joukko on maksanut täysimääräisesti ansaitsemastaan palkastaan työttömyysvakuutusmaksuja ja veroja sekä täyttänyt työssäoloehdon, mutta ansiosidonnaisen työttömyysturvan piiriin heillä ei ole asiaa. Suoraviivaisin tapa korjata järjestelmä, olisi ottaa kaikki palkansaajat ansiosidonnaisen työttömyysturvan piiriin kassajäsenyydestä riippumatta.

Järjestelmä on jo itsessään epäreilu, mutta koronan konkretisoima suhdannepoliittinen vaikutus on yksi lisäesimerkki järjestelmän kummallisuudesta. Taantuman ja laman aikana edellä mainitut 127 000 henkeä olisivat erityisesti hyötyneet ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta. Lisäksi suhdannepoliittisen virityksen näkökulmasta yleinen ansioturvajärjestelmä olisi tarkoittanut nykymalliin verrattuna erinomaista suhdannepolitiikkaa. Sekä kohdennus (=työttömät) että ajoitus (=automatiikka) olisi ollut paikoillaan.

Nykymuotoiselle työttömyysturvamallille on vaikea keksiä perusteita. Järjestelmän epäkohdat ovat onneksi kohtalaisen hyvin asiantuntijoiden, päättäjien, sekä enenevissä määrin myös suuren yleisön tiedossa. Paine järjestelmän uudistamista kohtaan kasvaa koko ajan. Tähän asti, raadollista kyllä, työttömyysturvan muoto on ollut osa valtapoliittista peliä. Erityisesti palkansaajajärjestöt ovat vastustaneet universaaliin malliin siirtymistä järjestäytymisasteen laskun pelossa. Peruspäivärahalle tippuneiden työttömien asema on kuitattu toteamalla, että ainahan sitä olisi ollut mahdollista kassaan liittyä. Työmarkkinajärjestöjen temmellyskentällä yhdistymisvapaus negatiivisena vapautena ei paljoa paina.

Pääministeri Juha Sipilän hallituksen aikana selvitettiin allekirjoittaneen toimesta tapoja siirtyä yleiseen ansioturvamalliin. Pääministeri Sanna Marinin hallitus ei kyennyt asiasta tekemään päätöksiä ja hallitusohjelmaan kirjattiin jatkoselvityksen teko. Näyttää siltä, että SDP ja ay-liike pyrkivät viivyttämään vääjäämätöntä eli yleiseen ansioturvan siirtymistä – ovathan kaikki eduskuntapuolueet ilmaisseet halunsa uudistaa ansioturvan yleiseksi. 

Pääministeripuolueena SDP olisi voinut ajaa uudistuksen läpi tällä vaalikaudella tehden mallista itselleen ja ay-liikkeelle mieluisan. Sen sijaan uudistusta ei tällä vaalikaudella tule. Seuraava, mahdollisesti oikeistovetoinen hallitus voi sitten uudistaa ansiosidonnaisen työttömyysturvan itsensä näköiseksi. Se saattaa tarkoittaa kustannusneutraalia uudistusta ja täten leikkausta keskimääräiseen ansioturvan tasoon tai kestoon. 

Politiikka on mahdollisuuksien taidetta ja pääministeri Marinin hallituskaudella SDP:llä oli mahdollisuus tehdä historiallinen taideteos. Sääli, että universaali ansioturvauudistus mennee nyt toisiin nimiin.