Venäjä on viimeiset 400 vuotta ollut messiaanisen tehtävän omaksunut imperiumi, jonka omakuvaan on kuulunut erottamattomana osana jatkuvan laajenemisen ideologia. Nyky-Venäjältä kuitenkin puuttuu valtiollinen idea, minkä vuoksi se ei osaa tarjota kuin nostalgiaa aiempien imperiumien loiston päivistä. Menneisyyden taakka vei sen KGB-koulutetun johdon tuhoon tuomittuun sotaan Ukrainassa.
Lue myös tämän kirjoituksen sisarblogi Ukrainan rimpuilusta ulos Venäjän etupiiristä.
Suurvallat kertovat suuria tarinoita
Kaikilla suurvalloilla tai sellaiseksi mielivillä on historiasta ja maantieteestä johtuvia erityissyitä levittää kulttuuriaan tai valtio-ideologiaansa omien rajojen ulkopuolelle.
Iso-Britannia levitti “sivistystä” Afrikan villeille kolonialismin aikaan 1800-luvun loppupuolella, Kiina taas haikailee takaisin paikkaansa barbaarien ympäröimänä “Keskustan valtakuntana”, kuten se oli imperiumin kulta-aikana 1000 vuotta sitten. Yhdysvalloilla on ollut vuodesta 1845 julkilausuttuna ideologiana niin sanottu “kutsumuskohtalo”, jonka mukaan maalla on jumalalta annettu tehtävä levittää demokratiaa ja kapitalismia kaikkialle Pohjois-Amerikan mantereelle. Kylmän sodan aikaan kutsumuskohtalo laajeni globaaliksi ideologiseksi vastakkainasetteluksi Neuvostoliiton kanssa demokratian puolesta, 2000-luvun puolella se taas johti pyrkimyksiin viedä demokratiaa väkisin muun muassa Irakiin.
Venäjälläkin on ollut messiaaninen idea valtion roolista. Viimeiset 31 vuotta se ei kuitenkaan ole enää ollut suurvalta ja maan suunta on hukassa.
Kolmas Rooma ja Romanovit
Venäjän moderni keisariaika alkoi vuonna 1613, kun ensimmäinen Romanoveista kruunattiin tsaariksi. Suku piti valtaa vuoteen 1917 ja viisi viimeistä tsaaria hallitsivat myös Suomen suuriruhtinaskuntaa.
Johtuen muun muassa valistusaatteen puutteesta, hallitsijan asema kehittyi Venäjällä autoritaarisemmaksi. Kun Euroopan hoveissa levisi “valistuneen itsevaltiuden” oppi ja keisareiden valtaa rajoitettiin, Romanovien valta myytiin kansalle “kolmantena Roomana”. Ensimmäinen Rooma hajosi vuonna 476, toinen Rooma eli Bysantti taas tuhoutui Konstantinopolin valtauksessa vuonna 1453. Tämän jälkeen Moskovan tuli olla kolmas ja viimeinen Rooma, joka puolustaa puhdasoppista kristinuskoa (ortodoksisuus) ja ylläpitää Rooman perintöä.
Hallitsija peri tässä näkemyksessä oikeutuksensa valtaan suoraan jumalalta ja hallitsi tämän nimissä, ilman rajoitteita. Valtion tehtävänä oli – alkuperäisen Rooman tavoin – levittää venäläis-roomalaista sivistystä mahdollisimman laajalle alueelle. Kun Pietari Suuri rakennutti Pietarin kaupungin Ruotsilta vallatulle alueelle Itämeren pohjukkaan, tätä markkinointiin sivistyksen tuomisena joutomaan suomensukuisille barbaareille. Hän myös rakensi Venäjälle maan ensimmäisen sotalaivaston, pitihän suurvallalla sellainen olla.
Venäläisen sivistyksen voittavaa vientituotetta myytiin aseellisesti joka suuntaan ja valtakunta laajenikin Romanovien aikana maailman isommaksi maaksi. Jossain kohtaa kuitenkin eteneminen pysähtyi kun naapurit alkoivat olla liian vahvoja. Aasiassa raja vakiintui Kiinan kanssa ja Japani horjutti kolmatta Roomaa melkoisesti vuonna 1905 jyräämällä Venäjän kaukoidän joukot ja upottamalla lähes sen koko laivaston. Euroopassa suuruudenhulluihin haaveisiin kuului Ensimmäisen maailmansodan aattona muun muassa Istanbulin haltuunotto ja muuttaminen takaisin Konstantinopoliksi.
Venäjä oli kuitenkin jäänyt auttamattomasti teknologisesti jälkeen muista kehittyneistä maista ja sota kulki katastrofista toiseen. Talvella 1917 leipäjonoista alkanut kapinointi levisi nopeasti yleisemmäksi kansannousuksi ja jumalaa edustanut tsaari ja hänen valtansa osoittautuikin hauraaksi. Valitettavasti yhtä hauras oli tsaarin tilalle noussut demokraattinen hallitus ja pian uusi vallankumous toi mukanaan uuden messiaanisen vallan.
Maailmanvaltaajat
Neuvostoliiton hallintomuoto ja valtion idea perustui marxismi-leninismiin ja maailmanvallankumoukseen. Neuvostovaltion tarkoitus oli kirjattu sen ensimmäiseen perustuslakiin (1924), jonka mukaan sen tuli laajentua kunnes kaikki maailman valtiot olisivat yhdistyneet siihen. Jumalalta saatu valtuutus vaihtui Marxin “tieteellisistä totuuksista” johdettuun mandaattiin ulottaa neuvostovalta jokaikiseen maahan maailmassa. Romanovien messianismi steroideissa, siis.
Neuvostoaikana imperiumi jatkoi laajenemistaan, välillä ottamalla vastaan “jäsenanomuksia” (Baltia, 1940), toisinaan taas puhtaasti hyökkäyssodan keinoin (Afganistan, 1979-1989). Marxilaisen materialistisen historiakäsityksen mukaan tulevaisuus oli ennalta määrätty: kommunismi tulisi voittamaan kaikkialla. Kuuluisan tutkijan ja puna-armeijassa yli 30 vuotta viettäneen Dmitri Treninin mukaan 1970-luvulla neuvostoarmeijassa opetettiin seuraavaa: teidän isoisänne nostivat neuvostolipun Pietarin palatseihin, teidän isänne Berliinin Reichstagiin, ja teidän tehtävänne on nostaa se Washington D.C:n senaattiin. Putinin menneisyys on valtiosalaisuus, mutta hän on itse väittänyt palvelleensa tuohon aikaan puna-armeijassa ja on varmasti opiskellut samat innostavat mantrat läpi.
Suunnaton Venäjän federaatio
Kolmannen Rooman perilliset ja maailmanvallankumouksen toteuttajat jäivät tyhjän päälle Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991. Maan rajat kutistuivat neljänneksellä ja 25 miljoonaa venäläistä jäi vähemmistöiksi 14 itsenäistyneeseen maahan. Sen vaikutusvalta romahti bruttokansantuotteen tahdissa – kun vuonna 1989 itäblokki tuotti yli 10% maailman yhteenlasketusta BKT:sta, vuonna 2020 Venäjä oli romahtanut laskentatavasta riippuen alle 2% tasolle. Vuonna 2022 se on vielä vähemmän ja suunta on jyrkästi alaspäin.
Jäljelle jäänyttä Venäjän federaatiota vaivaa ideologinen tyhjiö. Aiemmin valtion tehtävänä oli levittää puhdasoppisuutta ja sivistystä (Romanovit), tai viedä maailman modernein ja tieteellisin kokonaisvaltainen maailmankatsomus barbaareille (kommunistit). Nyt Venäjän idea on typistynyt maa-alan hallintaan. Valtion päätarkoitus on pitää jäljellä oleva kansojen vankila kasassa ja ylläpitää järjestystä.
Tämä on huomattavasti vähemmän innostava missio, minkä johdosta maa ei pääse eteenpäin. Lähes kaikissa gallupeissa vuoden 1991 jälkeen yli 50% vastaajista katuu Neuvostoliiton hajoamista. Ehkä vielä hälyttävämpää on, että enemmistö kaipailee jopa kommunismia takaisin ja Stalin nousee kyselyissä toistuvasti Venäjän historian suosituimmaksi henkilöksi. Diktaattoria ihannoivaa gallup-tulosta olisi mahdotonta edes kuvitella länsimaissa.
Mikäli Venäjä olisi normaali valtio, sillä olisi luonnonvarojensa avulla potentiaalia olla valtava Norja, eli kansalaisilleen hieno, rikas ja vapaa maa elää. Erityisesti 2000-luvun öljyrahoilla olisi voitu rakentaa huomattavasti nykyistä monipuolisempi talousmalli ja tehdä kiinnostavia tuotteita, joita voisi sitten myydä luontaisille markkinoille ja maailman suurimmalle talousalueelle heti länsinaapurissa.
Mutta messiaaninen menneisyys esti tämän kaiken. Historian perintönä saatu maa-ala sisältää satoja eri kansalaisuuksia, joista moni haluaisi itsenäistyä eroon Moskovan ikeestä. Valtiohajoamisen pelosta venäläiset tuntuvat aina olevan valmiina antamaan hallitsijalle diktaattorin valtaoikeudet järjestyksen ylläpitämiseksi. Tässä vaihtokaupassa yksilönvapaudet, reilut vaalit, rehti hallinto ja poliisi, sekä puolueeton tuomioistuinlaitos uhrataan näennäisen vakauden alttarille.
Historiallinen vastakkainasettelu lännen kanssa pakotti Venäjän johdon keksimään jonkinlaisen ideologisen kuorrutteen, jolla haastaa länttä. Sellaiseksi valikoitui uskonto ja konservatismi, sekoittuneena koko ajan kasvavissa määrin nationalismilla.
Messiaanisten ideologioiden historia on vääristänyt valtion roolin imperialistiseksi valloituskoneeksi, joka ei pysty olemaan paikallaan. Lähes koko nykyinen Putinin lähipiiri presidenttiä myöten on kasvanut aikuisiksi Neuvostoliiton suuruuden aikana ja moni heistä on käynyt puna-armeijan ja KGB:n aivopesukoneistot läpi.
Siksi ei ole yllättävää, että Putinin aikana sodat ovat seuranneet toisiaan. Niiden ainoa tavoite on palauttaa Neuvostoliiton aikaisia rajoja ja venäläisväestöä takaisin Moskovan vallan alle. Politiikka jatkuu samanlaisena, vaikka maa ja sen talous ovat olleet jatkuvassa kurjistumiskierteessä vuodesta 2013 saakka. Venäjällä ei ole mitään sivistyksellistä tarjottavaa naapurimailleen, eikä edes varaa jatkuvaan sotimiseen, mutta se ei tiedä mitä muutakaan valtion tulisi tehdä.
Vuonna 2022 Ukrainassa Venäjä haukkasi liian ison palan, mikä on nyt lopullisesti todistanut sen valtio-idean mahdottomuuden. Maa, joka ei osaa kuin laajeta, on korruption vuoksi niin degeneroitunut ettei se pysty voittamaan itseään huomattavasti pienempää ja köyhempää maata. Ei, vaikka se suunnitteli operaatiota kuusi kuukautta, sitoi siihen valtavan armeijan parhaita sotilaitaan ja sai tehdä yllätyshyökkäyksen haluamaansa aikaan.
Venäjän suurvaltaharhat tuhoutuivat Kiovan porteilla ja upposivat mustanmeren lippuvaivan mukana. Pakotteet kuristavat maata kuukaudesta toiseen ja sillä tulee kestämään todella kauan palauttaa armeijansa iskukyky sotaa edeltävälle tasolle – mikä sekin osoittautui aika heikoksi tasoksi. Kutistuva talous vähentää uhoamisen uskottavuutta, kuten myös epäonnistunut sota itsessään.
Venäjää ei tule enää koskaan kutsua vahingossakaan suurvallaksi. Tämä meille vanhentuneelta kuulostava titteli on Moskovan nykyhallinnolle kaikki kaikessa. Vaikka maa on esimerkiksi talous-, terveys-, ja turvallisuusmittareilla liki kehitysmaatasoa, on se voinut lohduttaa kansalaisiaan olevansa kuitenkin Yhdysvaltojen vertainen suurvalta maailman toiseksi suorituskykyisemmällä armeijalla, sekä teknologinen edelläkävijä joka lähetti ensimmäisen ihmisen avaruuteen.
Tämä narratiivi kannattaa nyt katkaista. Neuvostoliitto ei koskaan ollut edes paperilla Yhdysvaltojen vertainen, saati sitten todellisuudessa. Se lähetti ensimmäisenä ihmisen avaruuteen, mutta tästä suorituksesta on yli 60 vuotta aikaa ja projektissa oli takana Neuvostoliiton talousmahti ja muun muassa ukrainalaiset insinöörit. Monien läntisten asiantuntijoidenkin yllätykseksi sen varteenotettavana pidetty armeija olikin korruption ja varastelun seurauksena paperitiikeri.
Nyky-Venäjä ei ole vertailukelpoinen Yhdysvaltojen, eikä edes Neuvostoliiton kanssa. Sen sijaan se on kaikilla mittareilla alisuorittava iso maa, jolla on suunta hukassa.
Aatetta, ratkaisuja ja ideoita
Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.
Tietoa kirjoittajasta
Tero Lundstedt
Sisältöjohtaja
+358 44 304 4350
Tero Lundstedt johtaa Liberan kaikkea sisällöntuotantoa. Oikeustieteen tohtorina Tero on tehnyt monipuolisesti tutkimusta oikeustieteen ja politiikan aloilta. Hän toimii myös Finnish Yearbook of International Law-julkaisusarjan toimittajana ja on Helsinki Law Academyn perustajajäsen ja lakiasiainpäällikkö.
8 kommenttia artikkeliin Suunnaton Venäjä
Venäjässä suurta on neliökilometrien määrä ja valtiosta tekee suurvallan mittava ydinasearsenaali jolle vastine löytyy ainoastaan Yhdysvalloista. Muilta osin Venäjä on vähäinen tekijä ja voitaneen jopa todeta että suurimmalta osin kehitysmaa.
Ydinasepelotteensa takaa Venäjä uhkailee ja kohdistaa sotilaallista agressioitaan naapurimaitaan kohtaan. Ilman ydinaseitaan Venäjä ei suurin surminkaan toimisi kuten se nyt esim. Ukrainassa toimii, sillä länsivallat olisi pommittanut sen ruotuun ajat sitten.
Euroopan traaginen heikkous on se että tällaisessa maanosaa koettelavassa kriisissä tukeudutaan etupainotteisesti USA.n voimaan. Yhdysvaltojen pakotteet ja aseellinen apu Ukrainalle on vaikutukseltaan ihan eri uskottavuusluokkaa kun mihin EU pystyy. Viimeistään nyt Euroopassa pitäisi täydellä tohinalla rakentaa massiivista sotateollista kompleksia jolla Putinin jengille näytetään närhen värkit. Sanotaan vaikka kymmenen tuhatta itään suunnattua megatonniluokan kärkeä ja sellaiset konventionaalisen sodankäynnin voimat meri- ja ilmavoima-laivueineen sekä tankki ja tykistökolonnineen ettei Kremlin roistoille tulisi mieleenkään uhitella tähän suuntaan. Euroopan taloudellinen ja teknologinen kyky riittää tällaiseen aivan taatusti.
Viime maailmansodasta lähtien Euroopassa on totuttu siihen että Uncle Sam Atlantin takaa ottaa kopin meidän ongelmistamme, mutta se on väärä lähtökohta. tarvitsemma trans antlanttista yhteistyötä ilman muuta, mutta samalla omaa vastuuta on lisättävä tuntuvasti.
Suruvallalla on lippuvaivoja.
Ensin paalutettiin arktiset alueet tiluksiin viemällä Venäjän lippu Jäämerellä pohjoisnavan pohjaan. Sitten temppu toistettiin Mustalla merellä.
Päätöntä on meno ollut ennenkin. Kaksipäinen kotka katsoi keisarikunnan lipussa yhtä aikaa itään ja länteen kuin ulkoministeri Väyrynen konsanaan, ikään kuin uusia läänityksiä etsien.
Neuvostoliiton punalipussa eivät menneet ristiin sukset, vaan sirppi ja vasara. Lopputulos oli kuitenkin sama. Savijalkainen jättiläinen kaatui niin että manner tömisi.
Venäjän federaation lippuun jäi siltä perinnöksi veriraita. Se rikastaa nyt Ukrainan mustaa multaa, kun kaalimaan kauhukakarat kaatuvat ja maatuvat kasviravinteeksi.
Jahka sotaviiri vuotaa kuiviin, siitä kuoriutuu valko-sini-valkoinen rauhanlippu.
Tarkennettakoon että tämä Venäjän lippu Pohjoisnavalla meren pohjassa paljastui elokuvatrikiksi jonka hoksasi terävä pikkupoika Amerikassa.
Neuvostoliitto oli hampaisiin asti aseistautunut militaristinen diktatuuri. Sotaisuus ulotettiin kaikkeen ja ydinohjusparaateja järjestettiin Punaisella torilla useina juhapäivinä.
Suomessa 1960- ja 70-luvulla nuoruuttaan eläneet uskoivat itänaapurin rauhantahtoisuuteen silmät sinisinä, vaikka Neukkulan julkisivuun kuuluivat uniformut, kiväärit, tankit ja tykit.
Vietnamin sotaa pidettiin yksisilmäisesti USA.n imperialistisena voimapolitiikkana, vaikka yhtä lailla sodan välillisinä osapuolina olivat Neuvostoliitto ja Kommunistinen Kiina aseistaen Pohjois-Vietnamia ja tukien Vietkongia. Itseasiassa Yhdysvallat tuli vedetyksi Vetnamin konfliktiin jossa yhtenä osallisena oli Ranska. Alun alkaen kommunistinen pohjoinen tavoitteli koko maan valtaamista ja muuttamista totalitääriseksi helvetiksi ja tätä hanketta NL ja Kiina ajoivat vimmalla läpi.
Neuvostoliitto käytti raakaa ja väkivaltaista voimaa Prahassa 1968 tukahduttaakseen tsekkien demokratia-haaveet. 1979 Brezhnev sytytti tuhoisan sodan Afganistanissa.
Putinin valtakaudella Venäjän asevoimat ovat kylvänneet kauhua ja kuolemaa Tsetseniassa, Georgiassa, Syyriassa ja Ukrainassa.
Venäjä on ollut äärettömän vaarallinen, agressiivinen ja vihamielinen maa kautta historian. Se oli sitä Tsaarien aikana, läpi Neuvostoliiton ja edelleen Venäjän federaation muodossa. Kylmän sodan jälkeen ja Neuvostoliiton romahdettua, Venäjä alkoi jäämään kaikessa jälkeen entisistä Neuvostovaltioista jotka alkoivat liittyä yksi toisensa jälkeen läntiseen yhteisöön NATOon ja Euroopan Unioniin. Valko-Venäjä ja Ukraina jäivät ainoiksi eurooppalaisiksi rajanaapureiksi jotka eivät kuulu kumpaankaan. Alexandr Lukasenko on pitänyt huolen siitä että Valko-Venäjä on pysynyt vahvasti Venäjä-mielisenä diktatuurina, mutta Ukraina on viime vuosina alkanut kääntyä lännen suuntaan ja tämähän ei Venäjän johdolle käy päinsä. Venäjän johdolla on päähänpinttymänä puskrivaltioiden vyöhyke ja autoritäärinen etupiiri vastavoimana lännelle. Valko-Venäjä ja Ukraina ovat ne ainoat jäljelle jääneet maat joista Venäjä saattaisi vielä sellaisen saada, vaan eipä sekään ole sanottu, sillä Ukrainan muokkaamista Putinille mieleiseksi ei niin vain tehdä. Järjetön hävityssota on jatkunut yli puoli vuotta. Venäjän tykistö- ja ohjustuli on kylvänyt Ukrainassa hirvittävää tuhoa, mutta jalkaväki ja panssarivoimat ovat edenneet vaivalloisesti ja niiden toiminta on paikotellen amatöörimäistä törmäilyä.
Presidentti Putinilla ja muilla ent. KGB miehillä on megalomaaniset suunnitelmat uudesta maailmanjärjestyksestä, mutta mitä ilmeisimmin lähitulevaisuus Venäjällä tulee olemaan uusinta 30 vuoden takaa, katastrofaalisista oloista ennen Neuvostoimperiumin tuhoutumista.
Maantieteellisen laajenemisen idea ei ole hävinnyt mihinkään venäläisten kollektiivisesta tajunnasta.
Tyyneltä valtamereltä Atlantille asti hapankaalimaa ei viime maailmansodissakaan yltänyt, mutta sittemmin yritti toki laajeta jälleen Jäämereltä Afganistanin kautta Intian valtamerelle.
Putinin kaudella on taas vallattu lisää Mustanmeren rannikkoa, samalla kun pidetään edelleen hallussa Itämeren kaistaleet Inkerinmaalla ja Königsbergissä.
Saa nähdä, repeääkö federaatio taas ennen pitkää liitoksistaan.
Mikä on totta ja mikä ei?
Länsimaiden sotilasasiantuntijat toteavat yhtäällä että Venäjä kärsii Ukrainan rintamilla valtavia mies- ja kalustotappioita, uusien joukkojen muodostaminen tuottaa isoja vaikeuksia eikä pakotteiden takia uusien asejärjestelmien tuottaminenkaan tahdo onnistua. Toisaalla taas varoitetaan sodan eskaloitumisesta, mahdollisesti Ukrainasta edelleen muihin maihin, ehkä jopa NATO-maihin. Tässä on siis kaksi hyvin vastakkaista näkemystä joita tarjoillaan ihmisille vuoron perään. Jos ja kun Venäjä on sotilaallisesti niin huonossa hapessa kun se on, kuinka se sitten alkaisi laajentaa sotaansa muualle Eurooppaan ja vielä NATOn alueille jotka eudtavat maailman ylivoimaisinta sotilaallista ydinaseliittoumaa?
Yksi keskeinen tarkoitus varoitella Venäjän vaarasta on se, että vaikka se nyt on syöksymässä pahaan romahduksen tilaan, niin voi tulla vielä aika kun se on taas saanut voimansa takaisin ja aloittaa uuden rähinän jossakin. Siksi Ukrainan tukemista ei saa missään nimessä lopettaa eikä edes vähentää. Päinvastoin, Ukrainaa tulee tukea ja varustaa entistä massiivisemmin, heitä tulee auttaa vihollisen ajamiseksi maansa rajojen ulkopuolelle, siis kansainvälisesti tunnustettujan laillisten rajojen joiden sisälle jäävät kaikki Ukrainan itäiset alueet ja Krimin niemimaa.
Onko länsi liian pehmeä ja pelokas Venäjän edessä. Noin kahdeksan kuukautta kestäneen hyökkäyssodan aikana Ukrainaan, mitkään länsimaiden toimenpiteet eivät ole vähääkään muuttaneet Putinin voimapolitiikkaa ja halua tuhota Ukrainaa ja sen kansaa. Ukrainan strateginen tukeminen on toki edesauttanut sitä että Ukraina on onnistunut aiheuttamaan ongelmia Venäjän etenemiselle ja valtaamaan myös miehitettyjä alueita takaisin.
Venäjä pommittaa siviilejä, tuhoaa energiainfrastruktuuria EU.n ja NATOn talousmerialueilla ja uhkailee ydinsodalla. Tätä selvästi säikytään enemmän kun että siihen vastattaisiin symmetrisesti. Erityisen vaarallista tällaisessa on se että Venäjä uskaltaa mennä yhä pidemmälle ja työntyä tulevaisuudessa syvemmälle länteen.
Olen jo aikaisemmin ollut sitä mieltä, ja olen edelleen että Euroopan tulisi muuttua hampaisiin asti aseistetuksi linnakkeeksi jonka kimppuun käyminen olisi Venäjälle jo pelkästään ajatuksena liian pelottava. Tämä vaatii massiivisen sotateollisen kompleksin rakentamista. Eurooppa on yli 500 miljoonan asukkaan maanosa jolla on voimakas talous. Kykenemme halutessamme ja niin päättäessämme toteuttamaan Yhdysvaltojen rinnalle toisen globaalin, teknologisen ja laajan sotilasmahdin.
Venäjän patoamisessa ja sanktioimisessa on oltava kovemmat otteet. On pyrittävä täydelliseen kauppasaartoon ja rangaistava kaikkia niitä maita jotka rikkovat pakoterintaman rivejä. Venäjän saarroksen on jatkuttava toistaiseksi hamaan tulevaisuuteen, kunnes maa on niin sanotusti oppinut tavoille. Putinin luotsaama Venäjä on jotain mitä liberaalissa soijalatte-Euroopassa ei ymmärretä alkuunkaan. Siinä missä me täällä pyrimme edistämään yhdenvarteisuutta, rauhaa ja ympäristöarvoja, Venäjä raaistaa diktatuuriaan, panostaa aseisiin ja tuhoamiseen. Kauhistelemme Venäjän ohjusiskuja leikkikentille, kirjastoihin ja kerrostaloihin ja luulemme tämän helvetillisen painajaisen päättyvän kun heristämme Putinille sormea ja sanomme so so, ei niin saa tehdä.
Realistista on, että USA ja muut NATO-maat eivät voi iskeä sotilaallisella voimalla Venäjälle, sillä siinä olisi sodassa ydinase-valta ja ydinaseliittouma. Eri asia kokonaan johtaisiko Venäjän ja lännen suora sotilaallinen konlikti lopultakaan ydinaseiden käyttöön, mutta se sisältää hirvittävän riskin sellaiselle.