Kauan sitten, kun olin persu

Olen maltillinen liberaali. 

Näin olen itse vuosia lokeroinut itseni. Muut ovat olleet välillä eri mieltä. Kun noin vuosikymmen sitten olin Liberassa hommissa minua pidettiin usein jonkinlaisena oikeistopopulistina. Muistan kuinka suhteellisen merkittävä sosiaalidemokraattinen vaikuttaja totesi minulle tuolloin, että sinähän olet käytännössä persu. 

Siksi yllätyin vähän, kun sama henkilö kertoi jokin aika sitten tavatessamme heränneensä siihen, että olenkin nykyisin oikeistodemari.

Tuo nimenomainen vaikuttaja on sanokaamme omintakeinen. Kuulen kuitenkin samanlaista viestiä myös politiikan toiselta laidalta. Perussuomalaisten – ja yhä useammin oman puolueeni kokoomuksen oikeistosiiven – kannattajat solvaavat minua sosiaalisessa mediassa demariksi, sosialistiksi tai pahemmaksi.

Ihmiset, jotka Libera-aikoinani kuuluivat luontevasti kanssani samaan löyhään skeneen ovat toistuvasti vihaisia ja pettyneitä vääriin näkemyksiini. Tuolloiset kiistakumppanini taas myhäilevät maltillisia mielipiteitäni. Olenko siis muuttanut täysin suuntaani kymmenessä vuodessa?

Myönnän, että olen liudentunut iän mukana. Kuitenkin lukiessani vanhoja kirjoituksiani näiltä Liberan sivuilta – mitä teen harvoin! – olen yhä samaa mieltä itseni kanssa. 

Olipa tautini sitten persuhtaminen tai demarismi olen saattanut kärsiä siitä jo kymmenen vuotta sitten. Jotain muutakin on siis ehkä tapahtunut kuin minun muuttumiseni.

Puolalainen jakolinja 

Yksi tulkinta on, että kysymys on samasta ilmiöstä, josta Anne Applebaum kertoo myöhemmin kokonaiseksi kirjaksi laajentamassaan esseessään. Toki Liberan tapauksessa aikataulu on myöhäisempi, mittakaava pienempi ja hikisempi. 

Applebaum kuvailee järjestämiään uudenvuodenjuhlia Puolassa vuonna 1999. Juhliin oli kokoontunut enimmäkseen puolalaista oikeistoa. Osallistujia yhdistivät löyhästi markkinaliberalismi ja usko oikeusvaltioon. Hauskaa oli. 

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin juhlaväki oli jakautunut kahtia. Osa – Applebaum itse mukaan luettuna – jatkoi eurooppalaisen oikeistoliberalismin linjalla. Toisista taas oli tullut kansalliskiihkoisen ja autoritäärisen oikeiston kannattajia. Kahtiajako oli niin voimakas, että juhlaväki ei enää ollut puheväleissä keskenään.

Voikin ajatella, että vuosikymmenen takaiset Libera-skeneläiset ovat hajonneet suunnilleen saman jakolinjan mukaisesti. Osa meistä on jatkanut valtavirran liberalismin tiellä, ehkä jopa miedontunut. 

Osa taas on siirtynyt vihaisen maahanmuuttovastaisen oikeiston riveihin, Libera-faneista Scripta-faneiksi. Jakolinja vahvistaa koko ajan itseään, kun jokaisen on valittava puolensa. Toisin sanoen minä olen pysynyt suhteellisen paikoillani ja ne toiset ovat oikeistolaistuneet.

Kenen joukoissa seisoin

Viime vuosina syntynyt applebaumilainen jakolinja on kuitenkin vain yksi tulkinta tilanteesta. En ole yhtä vakuuttunut siitä kuin aikaisemmin. Toinen mahdollinen tulkinta on, että koko ajan vain luulin skenen koostuvan kanssani samanhenkisistä. Ehkä monet siihen kuuluvista olivat jo tuolloin radikaaleja oikeistolaisia, joita kiinnostivat Liberassa lähinnä suomalaisen hyvinvointivaltion ja instituutioiden kritiikki. 

Nämä ovat läheisiä asioita myös osalle niistä oikeistolaisista, jotka eivät suinkaan kannata liberaaleja tavoitteita laajemmin. Ehkä osa Libera-faneista olikin aina myös Scripta-faneja.

Vaihtoehtoisessa tulkinnassa kukaan ei ole muuttunut, ainakaan merkittävästi. Kysymys on vain siitä, että nykyisessä ilmapiirissä on mahdollista tuoda esiin radikaaleja oikeistolaisia ajatuksia aiempaa avoimemmin. Samalla ennen radikaaleilta tuntuneet näkemykseni vaikuttavat lukijoista nyt maltillisilta.

Jos näin on, demarivaikuttajan alkuperäinen luonnehdinta oli oikea. Olin jonkinlainen persu, tai ainakin radikaalin oikeiston liittolainen. Olin omalta – toki hyvin vaatimattomalta – osaltani edistämässä radikaalin oikeiston nousua.

Kenestä puhutaan

En ole varma kumpi tulkinta on oikea jos kumpikaan. Siksi jatkan pohdintaa hiukan. Mietin, mitä yhteistä minulla on populistisen oikeiston kanssa, olivatpa he entisiä Liberan ystäviä tai osa laajempaa liikettä.

Olen saattanut vältellä sen pohtimista, miksi olimme ainakin osittain oikeistopopulistien kanssa samalla puolella. Olen halunnut keskittyä eroihin, etäännyttää itseni kaikin voimin epämiellyttävänä pitämästäni liikkeestä.

Yritän nyt pohtia erojen lisäksi myös yhtäläisyyksiä. Mietin toisin sanoen, miksi ainakin yksi tarkkailija piti minua joskus persuna.

Keskityn siihen osaan populistista oikeistoa, joka katsoo itse kuuluvansa liberalismin tai jopa amerikkalaistyylisen libertarismin perinteeseen. Määritelmä kattaa osan perussuomalaisista. Esimerkiksi puolueen puheenjohtaja valtiovarainministeri Riikka Purra sanoo itse ammentavansa liberalismista, kuten suuri joukko puolueen somevaikuttajia.

Purra myös selvästi käyttää omassa viestinnässään valtiovarainministerinä vapauden, markkinaliberalismin ja valtion pienentämisen teemoja. Harva puolueessa on mitenkään puhdasoppinen, mutta monen aatemaailmaan ja puhetapaan kuuluu liberaaleja osasia. Puolueen laajassa somearmeijassa on myös paljon tämän suunnan kannattajia.

Oman puolueeni kokoomuksen piirissä on myös samanlaisia oikeistopopulisteja kuin perussuomalaisissa. Lisäksi liikehdintään voidaan laskea kuuluvaksi puoluepolitiikan ulkopuolisia hahmoja, kuten vaikkapa suosittuja podcastaajia ja somevaikuttajia. He yhdistelevät markkinaliberalismia ja konservatismia omintakeisilla populistisilla tavoilla. Kuuluupa joukkoon joku intellektuellikin.

Kuvaamani joukko on on hyvin moninainen. Siihen kuuluvien ajatusmaailmassa on suurta vaihtelua niin ihmisten välillä kuin ajassakin. Kun siis olen tunnistavinani joitakin piirteitä, ne luonnehtivat aina vain osan, eivät koskaan kaikkien näkemyksiä. Kirjoitukseni ei koske ketään tiettyä henkilöä. Siksi en mainitse nimiä.

Kaikki oikeistopopulistit eivät suinkaan ole hakeneet inspiraatiotaan liberalismista. Osa on markkinoihin ja yksilönvapauteen epäilevästi suhtautuvia konservatiiveja. Heille ovat tärkeitä sellaiset asiat kuin kansa, johtajuus ja Jumala. Nämä oikeistolaiset ovat rehdisti kollektivisteja, jotka eivät edes väitä edistävänsä yksilökeskeistä vapausaatetta. 

Kun siis puhun tässä kirjoituksessa oikeistopopulisteista, tarkoitan vain osaa tästä liikkeestä, sitä osaa jonka kanssa minulla on jotakin yhteistä.

Varoitan myös, että vaikka pyrin suopeuteen, tämä ei ole mikään puolueeton kirjoitus. Saatan hyvinkin päästää itseni liian helpolla ja olla liian ankara muille. 

Oikeistopopulistit-ilmaisu on myös epätyydyttävä, mutta en nyt keksinyt parempaakaan.

Kirjoitus on henkilökohtainen, eikä luonnollisesti mitenkään edusta Liberan nykyisten työntekijöiden linjaa. Olen ripotellut linkkejä vanhoihin Libera-ajan kirjoituksiini vain todistaakseni, että olen yhä samaa mieltä.

Talous yhdistää ja erottaa

Markkinatalouden ilosanoman julistaminen oli keskeinen tehtäväni Liberassa. Olen jatkanut sitä myös myöhemmin vaatimattomalla urallani. Markkinatalous on valtava hyvinvointia tuottava voima, joka on ihmiskunnan viimeaikaisen vaurastumisen takana. Se on myös vaurastumista vielä odottavien maailman köyhien suuri toivo.

Markkinatalouden kannattaminen oli varmaan se asia, joka yhdisti vahvimmin erilaisia Libera-skenen ihmisiä.

Asia yhdistää edelleen minua ja oikeistopopulisteja. Moni heistä pitää meteliä markkinatalouden puolesta. Se on hyvä ja tärkeä asia puolisosialistisessa Suomessa. Populistinen tyyli on usein tässä avuksi, minkä tiedän kokemuksesta. 

Olen kuitenkin tunnistavinani myös painotuseroja.

Oikeistopopulisteilla on taipumus nostaa markkinatalos moraaliseksi tuomariksi. Hyvin toimeentulevat – kuten usein kommentaattori itse– ovat ansainneet menestyksensä ahkeruudella, lahjakkuudella ja säästäväisyydellä.

Ajatus vähintäänkin epäsuorasti tarkoittaa, että köyhät ovat samoin ansainneet osansa. Tämä koskee yhteiskuntien sisäisiä eroja, mutta myös yhteiskuntien välisiä. Suomalaiset ovat vauraita työmoraalinsa, kulttuurinsa ja perimänsä vuoksi, kehittyvien maiden köyhät köyhiä samoista syistä.

Minun käsitykseni markkinataloudesta on, että se on moraalisesti sokea tehokas voimavarojen suuntaamisjärjestelmä. Se palkitsee niukkojen resurssien haltijoita, usein ilman näiden omaa ansiota. Ahkeruudella on toki merkityksensä, koska ahkeroimalla menestyy paremmin kuin laiskottelemalla, mutta se selittää vain suhteellisen pienen osan varallisuuseroista.

Kukaan ei siis ole “ansainnut” rikkauttaan. Varallisuuden uudelleenjako on perusteltua. Sitä kuitenkin kannattaa rajoittaa, sillä liiallinen uudelleenjako tuhoaa kannustimet, joihin markkinoiden vaurautta tuottava vaikutus perustuu.

Joskus oikeistopopulistien puheenparressa korostuu myös markkinatalous mekanismina, joka erottelee heikot yksilöt vahvoista. Ne, jotka ovat menestyneet, ovat voimansa osoittaneita voittajia. Siksi heidän sanomisillaan pitäisi olla enemmän merkitystä kuin pelin häviäjien. Vierastan ajatusta. Liberalismin lupaus on nimenomaan kaikkien yksilöiden mahdollisuus kukoistaa, ei vain vahvojen tai poikkeusyksilöiden.

Minulle on myös aina ollut tärkeää kytkeä markkinatalouden edistäminen taloustieteelliseen tutkimukseen. En tietenkään aina ole kyennyt tai edes pyrkinyt olemaan mikään objektiivinen tutkimustiedon tulkki. 

Taloustiede kertoo, miksi markkinatalous toimii. Se auttaa kuitenkin myös näkemään rajoja ja vivahteita. Empiirinen tutkimus esimerkiksi kertoo melko lahjomattomasti, milloin markkinamekanismi toimii huonommin, milloin paremmin. Tutkimus myös pakottaa puhumaan asioista konkreettisesti ja kvantitatiivisesti pelkän teoreettisen hehkutuksen sijaana.

Oikeistopopulistit suhtautuvat kriittisesti tutkimukseen yleisesti ja taloustieteelliseen tutkimukseen erityisesti. Mikäli sosiaaliturvaa, terveydenhoitoa, verotusta tai työllisyyttä koskevat tulokset eivät miellytä, ne helposti sivuutetaan.

Markkinatalous ei myöskään miellytä monia oikeistopopulisteja, puhutaan vaikkapa teiden käytön tai pysäköinnin hinnoittelusta. Jotkut asiat pitää saada ilmaiseksi.

En olisi olemassa ilman valtiota

Toinen Liberan päämissio oli minun aikanani hyvinvointivaltion ylilyöntien, tukiaisten ja sääntelyn ja näiden kääntöpuolen ylikorkean verotuksen ruotiminen. Missio lienee ennallaan.

Tuolloin räyhäsin ainakin sosiaaliturvan ja verotuksen kannustinvaikutuksista, maatalous– ja muista yritystuista, apteekkisääntelystä, kaavoituksesta ja tuloerojen tasaamisesta. 

Tärkeä läpileikkaava teema oli Suomea riivaavan valtioriippuvuuden kritiikki. Muistan vieläkin pöyristyksen tunteen, kun havaitsin Libera-aikana sosiaalisessa mediassa käynnissä olevan #enolisitässä-nimisen kampanjan. Kampanjan ajatus oli, että ihmiset saivat kertoa mitä kaikkea valtio oli tehnyt heidän hyväkseen, miten kiitollisia he ovat äiti valtiolta saamastaan avusta ja kuinka heitä ei olisi olemassakaan ilman valtiota. 

Kirjoitin kampanjan tuovan kaikessa karmeudessaan esiin sen, miten kauaksi liberaalista ajatuksesta rajoitetusta valtiosta osa suomalaisista oli ajautunut. Terve valtion ylivallan pelko puuttui.

Oikeistopopulistit nostavat esiin näitä samoja tärkeitä aiheita. Liberaali oikeisto sen sijaan on monesti aika hampaatonta. Syitä on monia yleisestä maltillisuudesta siihen, että sen keskiluokkaiset kannattajat ovat niin vahvasti kietoutuneet kritiikin tarpeessa oleviin rakenteisiin. Poikkeuksia toki on, kuten Liberaalipuolueen leikattavaa löytyy -kampanja.

Valtioriippuvuuden kritiikki on yksi oikeistopopulistien vahvoista teemoista. Vaikka koko Suomi ei uikaan #enolisitässä -kampanjan synkissä syvyyksissä, vallitsee täällä väkevä taipumus etsiä kaikkeen ratkaisua valtion tuesta tai holhouksesta. Julkisten menojen lisääminen on aina ratkaisuehdotus olipa ongelma mikä hyvänsä. 

Oikeistopopulistit tuovat esiin, että yksilöt ja heidän muodostamansa yhteisöt voivat ratkaista ongelmia ihan itsekin.

Purra toteuttaa unelmani

Libera-aikoina esitin joskus toiveen oikeistolaisesta poliitikosta, joka pyrkisi pienentämään julkista sektoria ylpeästi ja aatteellisesti. Olin turhautunut politiikkaan, jossa menojen pienentäminen kehystettiin aina pakon edessä tehtäväksi väliaikaiseksi ratkaisuksi.

Purrassa on valtiovarainministerinä kieltämättä ollut toivomiani piirteitä. Hän ei ole pyydellyt anteeksi. Hän ei ole sanonut, että kohta kun tulee lisää jakovaraa niin päästään taas kasvattamaan menoja. 

Muilta osin tietysti Purra jättää toivomisen varaa. Hän tulee rasistisesta blogiskenestä. Nyt kannatusalhossa puolue on Purran johdolla käynnistänyt ankaran ja epämiellyttävän rasistisen kampanjan joka tuutissa.

Purran leikkaukset eivät ole kohdistuneet mitenkään puhdasoppisesti haitallisiin tai vähäarvoisiin menoihin. Politiikalle tyypillistä rehellisyysvajetta on havaittavissa. Samalla kun hän kehuu leikkauksilla, liikenneministeri kehuskelee teiden kunnostamisella. Niihin käytetyt rahat on kuitenkin osittain kaivettu budjettikehyksen ulkopuolelta taikapussista.

Kun kirjoitin toiveeni valtiota pienentävästä aatteellisesta poliitikosta, toivoin tietenkin liberaalia valtiohenkilöä, jossa avarakatseinen ihmiskuva yhdistyy tiukkaan ja aatteelliseen taloudenpitoon. Ehkä tällaisen yhdistelmän löytäminen on aina ollut pelkkää toiveajattelua.

Kaikesta tästä selittelystä huolimatta myös maltillista oikeistoa edustavat ministerit voisivat ottaa oppia Purrasta tässä suhteessa. Osa leikkauksista on väistämättä kipeitä pakon edessä voivotellen tehtäviä. Joskus valtion pienentäminen voi kuitenkin olla myös aatteellinen teko, josta voi olla ylpeä.

Moraalitalous vai kannustimet

Yhtenä erona minun ja oikeistopopulistien välillä myös hyvinvointivaltion kritiikissä on moraalitalous. Olen aina yrittänyt olla ottamatta kovin vahvaa moraalista kantaa pienituloisten valintoihin. Sosiaaliturvan kannustinvaikutukset tarkoittavat vain, että tulonsiirtojen saajatkin ovat fiksuja ihmisiä, jotka tekevät omalta kannaltaan järkeviä päätöksiä.

Oikeistopopulistit taas suhtautuvat uudelleenjakoon kriittisesti, koska pitävät varallisuuseroja moraalisesti oikeutettuina. Kannustinvaikutusten lisäksi he puhuvat mielellään siitä, kuka on ansainnut mitäkin ja kuka ei. Uudelleenjako joutuu erityisen kritiikin kohteeksi silloin kun kohdetta ei pidetä moraalisesti riittävän arvokkaana. 

Erilaisten markkinoita vääristävien tukiaisten kannatus tai vastustus riippuu myös kohteen asemasta moraalisessa hierarkiassa. Oikeille ihmisille ja toimialoille suunnatut maatalouden ja turpeen tuet ovat hyviä, puhtaan energian eivät. 

Liian kireän verotuksen vastustaminen yhdistää ja erottaa minua oikeistopopulisteja samanlaisista syistä. Heille kysymys on moraalista, ei vain kannustimista. Korkeaa tuloveroa vastustetaan, koska se vie itse ansaitut rahat. Tasaveroa kannatetaan, koska sitä pidetään tasa-arvoisena. Perintöveroa pidetään pahana moraalitaloudellisista, ei veroteoreettisista syistä.

Monesti populistien näkemykset ovat irti julkisen talouden todellisuudesta. Jostain on otettava rahat vanhenevan väestön hoivaan ja uusiin puolustusmenoihin. Populistien vaatimuksia isoista veronalennuksista on vaikea yhdistää tähän. Talouden vakavasti ottava liberaali veropolitiikka joutuu sen sijaan aina tasapainoilemaan vaikeiden julkistalouden kysymysten kanssa.

Konsensus-Suomen epätotuudet

Yksi vahva yhteinen piirre omien Libera-ajan ajatusteni ja oikeistopopulismin välillä on kriittinen suhtautuminen tiettyihin suomalaisen yhteiskunnan vaalimiin kollektiivisiin uskonkappaleisiin. 

Rahapelit, alkoholi, eläkejärjestelmä ja kulttuuri ovat esimerkiksi kaikki aiheita, joissa yhteiskunta alan vahvojen toimijoiden johdolla ylläpitää oikeaoppisuutta. 

Kun tuo esiin, että alkoholipolitiikka perustuu ankeaan raittiushenkisyyteen tai että monopoli-Alko ei ehkä olekaan täysin viaton toimija, saa kuulla olevansa alkohoilisairaiden vihollinen. Kun esittää mitä tahansa kritiikkiä eläkejärjestelmää kohtaan, järjestelmä kertoo alentuvasti, ettei kritisoija tajua mistään mitään. Kulttuurin viholliseksi pääsee vain tuomalla esiin, että kenties valtiojohtoisessa kulttuurielämässä on myös omat ongelmansa.

Edistystä on toki tapahtunut. Rahapelijärjestelmä oli ennen yksi näistä kielletyistä aiheista. Kun julkaisimme Liberassa aikanaan pamfletin rahapelaamisen ja järjestötoiminnan epäpyhästä yhteydestä, kohtasin monta kertaa lähinnä tyhjiä katseita. Mistä ihmeestä te oikein edes puhutte? 

Nyt kaikki tajuavat mistä on kysymys. Yhteys rahapelaamisen ja “hyvien tarkoitusten” vällillä on purettu ja rahapelimarkkinaa ollaan avaamassa. Pelkään tosin, että markkina avataan Veikkauksen ohjauksessa ja ehdoilla, mutta se on eri kirjoituksen aihe.

Oikeistopopulistien panos rahapeliasiasta metelöinnissä on ollut merkittävä. Maltillinen oikeisto on tässä suureksi osaksi seurannut, ei johtanut. Sama koskee muitakin mainitsemiani oikeaoppisuuden vaatimusten luonnehtimia politiikkalohkoja. Oikeistopopulistit ovat haastaneet niitä kaikkia.

Itse asiassa halu ja kyky haastaa näitä tylsiä opinkappaleita voi olla yksi oikeistopopulistien suosion syistä. Ainakin se on yksi asia, joka selvästi yhdistää minua ja heitä. 

Erojakin on. Oikeistopopulistit tapaavat nähdä valheen läpäisevän koko yhteiskunnan. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, erityisesti mikään maahanmuuttoon liittyvä. Lisäksi heillä on taipumus nähdä ongelmat seurauksena tahallisesta pimittämisestä ja valheista. Itse uskon, että selitykset ovat paljon arkisempia ja liittyvät inhimillisen toiminnan väistämättömään vajavaisuuteen.

Oikeistopopulismia leimaa myös tietty epä-älyllisyys. Eläkejärjestelmässä on vikansa, mutta niitä ei voida ratkaista vain sanomalla että “nyt kaikki maksavat omat eläkkeensä”.

Yle ja media

Ensimmäisiä asioita, joista kirjoitin Libera-aikana oli Yleisradion valta-asema. Ilmaisuni saattoivat olla hiukan radikaaleja – mutta itse asiasta olen edelleen samaa mieltä. Yleisradio on liian suuri. Avoimen yhteiskunnan kannalta olisi parempi, jos meillä olisi hajanaisempi, valtiosta vähemmän riippuvainen mediakenttä. 

Yle myös tekee aivan tarpeettomasti asioita, jotka voitaisiin hyvin jättää yksityisen yritteliäisyyden harteille. Valtion saippuaoopperoille, realitylle ja ammattilaisurheiluohjelmille ei ole mitään tarvetta kun markkinat tuottavat niitä vähintäänkin riittävästi. Nyt moni kaupallinen media- ja sisältöhanke jää toteutumatta, kun markkinoita hallitsee verorahoilla pyörivä jättiläinen. 

Oikeistopopulistit eivät myöskään toki ole täysin väärässä haastaessaan Ylen puolueettomuutta. Tietenkin jotkut näkökulmat korostuvat Ylen sisällöissä. Yleläiset tekevät sisällöt ja suurin osa heistä lienee jonkinlaisia arvoliberaaleja. Olisi ällistyttävää, ellei tämä näkyisi missään. 

Kaupallisessa mediassa tämä ei olisi ongelma. Vapaalla medialla saa olla oma linja ja maailmankatsomus. Julkisena toimijana Yle joutuu kuitenkin väittämään, että se ikään kuin edustaa kaikkia näkökulmia. Tämä ei ole eikä voi ollakaan totta.

Olemme siis taas monesta asiasta samaa mieltä oikeistopopulistien kanssa. Huomaan kuitenkin ajautuneeni usein somen loputtomissa sodissa Ylen ja laajemmin niin sanotun valtamedian puolustajaksi. Oikeistopopulistit eivät nimittäin tyydy kritisoimaan Yleä mitenkään tarkkarajaisesti, vaan väittävät sen suoltavan pelkkää punaviherpropagandaa. Tämä on tietenkin aivan älytön väite, Yleisradion journalismi on puutteistaan huolimatta suureksi osaksi aivan asiallista. 

Jotkut oikeistopopulistit ovat ajautuneet täysin harhaisiin käsityksiin mediasta yleisemminkin. He ajattelevat, että koko “valtamedia” kansainväliset laatulehdet mukaan luettuna on silkkaa vasemmistolaista propagandaa olipa kysymys sitten taloudesta, Trumpista tai Lähi-Idästä. Ainoat luotettavat lähteet ovat oikeistolaiset sometilit, podcastit ja influensserit. Harhaisuus käytännössä sulkee nämä ihmiset todellisuuden ulkopuolelle. Ilman jaettua todellisuutta ei ole oikein mitään keskusteltavaa. 

Seurauksena on myös, että kaltaiseni oikeistoliberaali niputtuu automaattisesti vasemmiston ja sosialistien leiriin – uskonhan samoihin tosiasioihin kuin nämä viholliset.

Sananvapaus

Sananvapaus on asia, jossa oikeistopopulistit ovat periaatteessa oikealla puolella. Myös tämä oli Liberassa ollessani minulle tärkeää ja on yhä.

Valtio ei saa suojella aikuisia epämiellyttävältä puheelta. Avoimessa yhteiskunnassa kenelläkään ei ole oikeutta olla turvassa pyhimpiäkään uskomuksiaan loukkaavilta ajatuksilta. Inhimillinen kehitys on tuskallista ja vaatii keskustelua inhottavistakin asioista esimerkiksi yliopistoissa. 

Vastaus epämiellyttävään puheeseen on oma puhe, ei viranomaisvalvonta. Osa Suomen lainsäädännöstä – esimerkiksi jumalanpilkan kielto – on sananvapauden kanssa ristiriidassa. Inhottavia puheita, kuten Päivi Räsäsen ihmisvihamielisiä purkauksia pitää vastustaa paremmalla puheella, ei syytteillä. 

Laajan sananvapauden edistäminen liitetään Suomessa vahvasti juuri oikeistopopulismiin. Vähän aikaa sitten ihmettelin, kun mediatutkija puhui iltapäivälehdessä peräti “äärimmäisen” sananvapauden vaatimuksista. Laaja sananvapaus on kuitenkin ihan valtavirran liberalismia.

Ymmärrän kuitenkin myös eri mieltä olevia. Loukkaavan puheen sietämistaakka jakautuu epätasaisesti. Vähemmistöt joutuvat kärsimään siitä minua enemmän. Tämä ei kuitenkaan voi olla syy sananvapauden rajoittamiseen, niin keskeisestä perusasiasta on kysymys.

Oikeistopopulistien sitoutuminen sananvapauteenkaan ei kuitenkaan ole täysin johdonmukaista. Moni esimerkiksi pitää puhemies Halla-ahoa fasistiksi kutsuneiden saamia syytteitä hyvänä asiana.

Oikeistopopulistit eivät myöskään ole kovin huolissaan sananvapauden rajoittamisesta kansallisen turvallisuuden perusteella. Äskeinen toimittajien saama tuomio turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ei saanut heistä ketään pohtimaan vapauden ja turvallisuuden tasapainoa. Kunnon liberaalin ensireaktio on asettua aina lehdistönvapauden puolelle valtiovallan salailua vastaan.

Muiden yksilönvapauksien kohdalla oikeistopopulistien suhtautuminen on vielä häilyvämpää. Monessa on selkeän autoritäärisiä piirteitä, joita Venäjän hyökkäyksen vuoksi huonontunut turvallisuustilanne on vahvistanut.

Liberaalin, moniarvoisen yhteiskunnan ja neutraalin valtion ihanteiden sijasta oikeistopopulistit vaalivat tälle täysin vastakkaista kulttuurisesti homogeenisen yhteiskunnan ajatusta. Kansakuntien ja kulttuurin oikeuksista puhuvat ovat tietenkin jo jättäneet yksilökeskeisen liberalismin taakseen ja siirtyneet kollektivismiin.

Maahanmuutto perusjakolinjana

Minulla ja oikeistopopulisteilla on paljon yhteistä. Mistä katkera ero siis johtuu?

Merkittävin jakolinja on maahanmuutto. Entiset Libera-skeneläiset jakautuvat tässä selvästi kahteen leiriin. Oma suhtautumiseni maahanmuuttoon perustuu samoihin liberaaleihin periaatteisiin kuin muukin ajatteluni. Uskon, että vapaa liikkuvuus on maailmaa suuresti rikastuttava voima, olipa kysymys ajatusten, tavaroiden, pääomien tai ihmisten liikkuvuudesta.

Maahanmuuttoon sisältyy myös vaikeita asioita. Kulttuurien kohtaaminen on joskus tuskallista. Ulkomaalaista alkuperää olevien yliedustus rikostilastoissa on tosiasia. Sosiaaliturvan kannustinvaikutukset voivat olla haitallisempia joissakin maahanmuuttajien ryhmissä kuin väestössä keskimäärin. Maahanmuutto muuttaa kohdemaata, eikä muutoksia voi täysin ennustaa. 

Maahanmuuttovastaiset oikeistopopulistit korostavat näitä tosiseikkoja.

Itse olen optimisti. Uskon, että ihmiset ovat köyhiä suureksi osaksi sen vuoksi, missä he ovat, eivät siksi millaisia he ovat. Kehittyvästä maasta rikkaaseen muuttavan tuottavuus moninkertaistuu ja hänestä tulee tuottava yhteiskunnan jäsen. Avoimen yhteiskunnan vapaus on niin houkuttelevaa, että maahanmuuttajistakin tulee sen kannattajia.

Tämä ei tapahdu itsestään. Liikkuvuuden hyödyt ovat kuitenkin niin suuret, että kunnon liberaali miettii yöt päivät miten ongelmat voitaisiin ratkaista ja esteitä poistaa.

Tosiasiassa osa oikeistopopulisteista on yksinkertaisesti rasisteja. He eivät edes halua, että maahanmuuton ongelmat ratkaistaan.

Optimismi vai pessimismi

Maahanmuutto heijastaa vielä laajempaa eroa minun ja oikeistopopulistien välillä. Heidän ihmis- ja maailmankuvansa on pessimistinen. Ihmiset syntyvät tiettyihin lokeroihin periytyvän älykkyyden, kulttuurin, uskonnon, etnisyyden tai sen sellaisten perusteella. Nämä ovat heidän kohtalonsa, ihmiset eivät muutu. Itse ajattelen, että ihmiset voivat muuttua ja että inhimillisestä potentiaalista vain pieni osa on tällä hetkellä käytössä.

Sama pessimismi näkyy siinä, että oikeistopopulistit hahmottavat maailmaa nollasummapelinä. He eivät kykene näkemään mahdollisuuksia pitkän aikavälin luottamukseen perustuvassa yhteistyössä, vaan epäilevät aina toisia vapaamatkustamisesta. Siksi he itsekin haluavat vapaamatkustaa esimerkiksi kansainvälisissä suhteissa tai ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Myös jo mainitsemani suhtautuminen tietoon ja asiantuntemukseen on iso erottava tekijä. Maailmassa on paljon huonoa tutkimusta ja erilaista väärää tietoa. On kuitenkin olemassa myös oikeaa asiantuntemusta. Luottamus tietoa tuottaviin mekanismeihin, kuten tieteeseen ei ole typeryyttä, eikä aatteellinen puhtaus ole tiedon korvike.

Oikeistopopulisteille tyypillistä on myös erilaisten viholliskuvien luominen. Esimerkiksi aivan valtavirtaisetkin vasemmistolaiset nähdään vihollisina, jotka eivät ole oikeassa missään.

En itse lainkaan kannata tällaista ajattelua. Erot maltillisten oikeistoliberaalien ja vasemmistolaisten välillä ovat merkittäviä, mutta eivät muodosta mitään ylipääsemätöntä kuilua. Kaikki me olemme sitoutuneet tiettyihin perusjuttuihin ja meillä voi olla yhteinen tilannekuva, jonka pohjalta käydä keskustelua. 

Entä sitten?

Olenko siis demariksi muuttunut persu? Vanhojen Libera-kirjoitusteni lukemisen perusteella olen vielä aika lailla samaa mieltä kuin vuosikymmen sitten. Väitän siis, että kysymys on ympäristön muutoksesta. Ajatukset, jotka tuntuivat tuolloin olemassa olevien instituutioiden radikaalilta haastamiselta – persuilulta – tuntuvat nyt aika kesyiltä. Oikeistopopulistit tarjoavat niin paljon vahvempaa lääkettä, että omien juttuni pohjimmainen mietous paljastuu.

On tietenkin hyväkin asia, että maltillinen oikeistoliberalismi ei näyttäydy enää persuiluna. Se vaikeuttaa kuitenkin viestin läpimenoa. Silloin kun liberaalit näkemykset tuntuivat radikaaleilta ja ärsyttivät, ne myös tavoittivat ihmiset. Nyt kun ne kuulostavat lällyltä oikeistodemariudelta, samaa viestiä on paljon vaikeampi saada läpi.

Saman vaikeuden kohtaavat kaikki liberaalit toimijat, mukaan luettuna nykyiset liberalaiset. On aina vaikea viestiä tietoperusteisesti ja maltillisesti, mutta samalla terävästi. Vielä vaikeampaa se on nyt, kun samoista asioista metelöivät myös ihmiset, joilla ei ole samoja rajoitteita. 

Miten erottua yhtäältä vasemmistosta ja toisaalta räyhäoikeistosta nykyisenä polarisaation aikakautena? Siinä on asia, joka meidän oikeistoliberaalien on tavalla tai toisella ratkaistava.