Velkakeskustelu vailla visiota

Velka on hallinnut vaalikeskusteluja. Vaikka aihe on tärkeä, pelkällä velkakärjellä vaaleihin mennään kuitenkin vain puoliksi palavin lyhdyin. Kaikki puolueet vakuuttavat pyrkivänsä säilyttämään hyvinvointivaltion, mutta niiltä puuttuvat positiiviset pidemmän tähtäimen visiot tai keinot talouskasvun käynnistämiseksi. Poliitikkojen pitäisikin velkariitelyn sijaan miettiä millaisen tulevaisuuden rahoittamiseen sopeutustoimilla pyritään. 

Velkatilanne on vakava…

Heti alkuun on myönnettävä, että velkakeskustelua on syytäkin käydä. Aihepiiri nousi keskeiseksi vaaliteemaksi viimeistään sen jälkeen, kun valtiovarainministeriö – saatuaan tarpeekseen päättömästä velkapopulismista – esitti vetoomuksen kaikille puolueille sitoutua 9–10 miljardin euron sopeutustoimiin kahden seuraavan vaalikauden aikana. Ministeriö muistutti julkisten menojen jatkaneen kasvuaan viimeiset 15 vuotta, vaikka talous ei ole kasvanut. Yhtälö on pahenevan huoltosuhteen kanssa saanut aikaan valtiontalouden alijäämän kroonistumisen.

Kulunut vaalikausi oli toivottavasti viimeinen, jona poliitikot kykenivät teeskentelemään että olisi olemassa jotain “jakovaraa” jolla rahoittaa omia lempiprojekteja. Vielä vuonna 2019 hallitusneuvotteluissa tilannekuva oli, että leikkausten sijaan oli menolisäysten aika. Näin myös tehtiin. Omaa rahaa ei ollut, mutta velkaa sai halvalla.

Usko ikuiseen nollakorkoaikaan oli joko hyvin naiivia tai äänestäjien petkuttamista. Joka tapauksessa se aika on ohi nyt. Jos siis kantaa yhtään huolta julkisen talouden tasapainosta, kannattaa äänestämään mennessään kenties vältellä hallituspuolueita. 

Täysin ennalta-arvattavasti vaalinarratiivissa velka johtuu siitä, että peräkkäiset kriisit pakottivat hallituksen käyttämään rahaa esimerkiksi koronatukiin, Ukrainan sodasta johtuviin menoihin, sekä kansalaisten ostovoiman tukemiseen. Todellisuudessa vuoden 2019 hallitusohjelmaan sisällytetyt menolisäykset kattoivat noin yhdeksän miljardia hallituskauden velanotosta ja tässä yleistuhlailussa pidättäydyttiin, vaikka ohjelmaa oli luvattu tarkastaa julkisen talouden tasapainon vaarantuessa.

Keskeiset mediat ovat pitäneet velkaa ja leikkauksia esillä koska se kansaa kiinnostaa. Sekä Helsingin Sanomilta että Yleltä tuli aihepiiristä parin päivän sisällä melko samanlaiset artikkelit.

Helsingin Sanomissa haastatellut asiantuntijat myönsivät leikkaustarpeen olemassaolon. Vesa Vihriälä huomioi, että mitä pidemmälle sopeutustoimia lykätään, sitä kovempia niistä tulee. Sixten Korkman kuitenkin toppuutteli asian kiireellisyyttä, sillä ehdotettu leikkaustahti “aiheuttaisi liikaa kärsimystä”. Tämä on erikoinen väite jo siksikin, että sopeutustoimet tähtäävät nimenomaan hyvinvointivaltion pelastamiseen. Kun otsikkossakin puhuttiin “pelottelun retoriikasta” ja koska velka ei vähättelemällä vähene, kirjoitin asiasta vastineen Helsingin Sanomille.

Ylen jutun otsikko taas kertoi velkakeskustelun olevan “hysteeristä ja harhaanjohtavaa”. Erikoisesta otsikonvalinnasta huolimatta siinäkin asiantuntijat näkivät, ettei sopeutustoimien lykkäämiseen ole syytä. Näköpiirissä kun ei ole mitään maagista nousukautta, joka olisi erityisen suotuisa hetki. 15 vuotta putkeen velanottoa kasvavilla alijäämillä kertoo suunnan selkeästi.

…jälkeen jääminen vauraudessa ja tuottavuudessa on vakavampaa

Suomen ykkösongelma ei kuitenkaan ole velkaantuminen vaan yleinen kelkasta tippuminen. 

Ohikiitävän hetken ajan vuonna 2007, juuri ennen nollakasvun alkua, Suomi ohitti ostovoimakorjatussa BKT:ssä sekä Ruotsin että Saksan. Siitä eteenpäin kyyti on ollut kylmää. Oli kyse sitten työllisyysasteesta, kotitalouksien säästöistä ja varallisuudesta, tai kansan palkkakehityksestä ja ostovoimasta, Suomi on romahtanut viimeiseksi ja merkittävällä marginaalilla. 

Sopeutustarve johtuu siitä, että tuota aiempaa elintasoa on itsepäisesti ylläpidetty velkarahalla. Leikkauksilla pyritäänkin nyt suhteuttamaan palvelutaso kansakunnan taloudelliseen kantokykyyn. 

Maamme ei kuitenkaan menesty pelkillä leikkauksilla. Sillä metodilla emme saa kuin jatkuvasti huononevat palvelut nykyisellä, lannistavan karmealla kokonaisveroasteella. Kunnianhimoa tarvitaan paljon enemmän.

Palataan positiiviselle kasvu-uralle

Suomi on siis jäänyt ratkaisevan oloisesti jälkeen länsinaapureistamme ja voivottelemme nyt kilpaa että kuka tämän maksaa – alimmat tuloluokat tulonsiirtojen vähetessä vai jo valmiiksi lähes maailmanennätysluokassa verotetut ylemmät tuloluokat veronkiristyksillä.

Suomen debatti vaikuttaa merkilliseltä tappiomielialalta esimerkiksi Ruotsista katsottuna. Vuodesta 2007 ruotsalaisten elintaso on noussut meihin nähden 20% ja suurin osa tästä selittyy tuottavuuden kasvun erolla. Kukin voi miettiä, mitä keskimäärin viidennes enemmän varallisuutta saisi aikaan niin omassa arjessa kuin kansantaloudessakin.

Oikeasti ei olemassa mitään syytä alisuorittaa näin selkeästi – kyse on poliittisista valinnoista. Eli leikkaus-synkistelyn sijaan mennäänpä kerrankin positiivisen kautta ja pyritään parantamaan asioita. 

Ensin diagnoosi: Suomi tarvitsee kipeästi enemmän työntekoa, työn tekijöitä, ulkomaisia investointeja ja tuottavuuden kasvua, höystettynä kannustavammalla verotuksella. 

Sitten korjaussarja: Työntekoa saadaan lisää yksinkertaisella konstilla eli tekemällä siitä kannattavampaa. Ansiotulon progressio toimii käytännössä haittaverona ja laittaa jopa haaveille katon – tietyssä palkkakertymässä yksilöä työnteosta rankaiseva valtio saa suuremman osan tämän palkasta kuin yksilö itse. Eihän tässä ole järjen häivää. 

Verotuksen tulee olla ennen kaikkea kannustavampaa. Ansiotulon marginaaliverotusta tulee alentaa siten, ettei se saa ylittää millään tulotasolla 50 prosenttia. Tämän itserahoittavuusaste on arviolta vähintään 25%, mutta paljon tärkeämpää on tietenkin tukea yksilöiden vaurastumista, innovaatioiden kasvua sekä meille tärkeiden osaajien maahanmuuttoa. Kaikki tämä vaikuttaa pidemmällä aikavälillä positiivisesti myös verokertymään.

Työvoimapulan taittamiseksi työperäistä maahanmuuttoa tulee houkutella nopeasti ja paljon, elinkeinoelämän ja sote-sektorin kaipaamille aloille. Liberan ehdottama pisteytysjärjestelmä muovautuu aina kulloistenkin työmarkkinatarpeiden mukaan ja on siten oiva työkalu tähän.

Työn tuottavuutta ja yksityisen sektorin toimintaedellytyksiä voidaan parantaa lopettamalla lannistava tasapapäistäminen, eli muun muassa aidon paikallisen sopimisen sallimisella, sekä helpottamalla henkilöperusteista irtisanomista kuten Saksassa. 

Ulkomaiset investoinnit ovat avainasemassa tuottavuuskasvussa. Houkuttelevamman investointiympäristön luomiseksi olemme esittäneet muun muassa merkittäviä verohuojennuksia tutkimus- ja kehittämistoiminnan investoinneille. Tätä on suositellut – vähäisemmässä mittakaavassa – myös parlamentaarinen TKI-työryhmä.

Suomalainen tulontasausvimma on jo ajat sitten kääntynyt itseään vastaan ja muodostunut kasvun esteeksi. Kuten muissakin maissa, vaurastuminen tulee nähdä normaalina ja tavoiteltavana, eikä koskaan rangaistavana asiana. Yhteisö-, resurssi-, pääomatulo-, varallisuus-, lahja- ja perintöverotuksen on oltava kansainvälisesti kilpailukykyisiä. Tämä edesauttaa vauraiden ihmisten tänne tuloa ja jäämistä, sekä yleisesti menestyshakuisempaa ilmapiiriä.

Työhön ja investointeihin kannustava, tarpeeksi osaavaa työperäistä maahanmuuttoa vastaanottava ja yleisesti vähemmän tasapäistävä Suomi pystyy kyllä kesyttämään kestävyysvajeen ja kilpailemaan elintason kuninkuusluokassa vauraiden länsimaiden kanssa.

Ruotsissa ja Saksassa rakenneuudistukset saatiin aikaiseksi vajaat 20 vuotta sitten ja loppu on historiaa. Mekin voimme luoda paremman Suomen, jossa vaaliväittelyt kuluvat menestysvisioiden esittelyyn. Kestävästi kasvavan ja kehittyvän maan ei tarvitse kuluttaa voimavarojaan leikkauksilla pelotteluun ja niiden kohdentumisesta riitelyyn. 

Vaikka valtion velkaantumiskäyrä on siis pakko taittaa ja valtion kokoa kannattaa muutenkin rajoittaa, pelkästään leikkauksiin keskittyminen on loppupeleissä toissijaista puuhastelua. Meidän pitää samalla löytää kykyä ja tahtoa uudistua maana. Muuten tuloerot repeävät entisestään – nimittäin suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.